Marian mietteitä keskiviikolta

Pohdin tänä aamuna tuota aamuisista joogahetkistä eilen kirjoittamaani. Tajusin tänään olevani hyvinkin tietoinen toisista, siitä missä vaiheessa sarjaa kukakin on, ja huomasin muutenkin rekisteröiväni paljon tilassa tapahtuvia asioita. Kuten Sara aiemmin kirjoitti, on jooga yhtäaikaista matkaa omaan kehoon ja sisimpään sekä avautumista ympäröivään tilaan ja maailmaan.

Teimme tänään iltapäivällä kolmannen ja tämän työskentelyjakson viimeisen kaupunkitilaharjoituksemme. Kuljimme osittain samaa reittiä kuin maanantaina. Tänään aloitimme Keskustorilta, jonka äänimaisemaa hallitsi taidokas ja hyväntuulinen viisihenkinen muusikkoryhmä iloisine jazz –sävelmineen. Me puolestamme lähdimme luomaan suhdetta Keskustorin aukeuteen ja toisiimme sen keskellä.

Kävimme tänään lounastunnilla keskustelua kaupunkitilaharjoitusten pyrkimyksistä ja käsityksistä/kokemuksista siitä mitä ne ovat. Petri avasi meille näihin retkiin liittyviä pohdintojaan, joista päällimmäisenä mieleeni jäi sana suhde. Suhde ja suhtautuminen kulloinkin meitä ympäröivään tilaan ja toisiimme, ryhmäämme. Yhtenä merkittävänä kaupunkitilaharjoitusten tehtävänä tai ansiona näyttääkin olevan ryhmämme sisäisen dynamiikan kehitty/äminen.

Petrin ohjeisti meitä kaupunkitilaharjoitustilanteeseen sanomalla, että mennessämme harjoituksen kohteeksi tai ”näyttämöksi” valitsemaamme paikkaan voisimme kysyä itseltämme: ”Missä tässä tilassa minun tulisi olla? Olisiko tämä hyvä paikka, vai ehkä tuo tuolla..?” Keskustelussa nousikin esiin yhtenä tehtävänä kuvioiden luominen, tilassa siirtymisten luoma kokonaisuus, hetken koreografia.

Petri tuntui antavan meille tänään muutenkin enemmän ohjeita tai tehtäviä kaupunkitilaharjoituksen aikana ja se tuntui hyvältä, omaa ja ryhmän toimintaa selkeyttävältä. Saimme siten jo aloitukseen yhteisen suunnan tai impulssin, mikä ehkä helpotti kokonaisuuden hahmottamista. Lounaskeskustelussa Petri sanoikin jotain pyrkimyksestä välillä nähdä tilanne kuin ulkopuolelta, jotta toimintamme ja olemisemme pysyisi aukinaisena ja välttäisimme vajoamasta omiin sisäisiin maailmoihimme.

Pyrkimys dialogiin itsemme, toistemme ja kaupunkitilan kanssa. Sitä nuo retket ovat. Odotan mielenkiinnolla seuraavia kohtaamisia!

Sinin mietteitä

Ulkotilaharjoitukset aloitimme tänään torilta. Koska tänään olimme jo kolmatta kertaa ulkona ei aloittaminen tuntunut enää hankalalta. Petri ehdotti, että keskittyisimme erityisesti siihen, miten voisimme olla suhteessa tilaan ja toisiimme. Tämä tehtävänanto auttoi minua avaamaan katseeni vielä selkeämmin tilaan ja kavereihini. Alussa varsinkin vain seisoa jömötin ja tarkkailin muita ja sitä minkä kuvion muodostamme tilaan seisomalla niillä paikoilla. Nopeasti liikeimpulssit veivät mennessään ja kohta jo huomasin makaavani mahallani maassa poski viileää katukivetystä vasten. Se tuntui yllättävän luonnolliselta, vaikken muussa elämässä yleensä tee niin.

Mietin tänään, että tanssiminen kaupunkitilassa on yllättävän radikaalia. Jos joku laulaa tai soittaa kadulla, niin se ei ihmisiä suuresti yllätä, mutta jos joku tanssii tai liikkuu epäsovinnaisesti, niin kyllä katseet kääntyvät. Kadulla sallitut liikeradat ovat kävely, juoksu, seisominen ja penkillä istuminen. Kaikki muut liikeradat ovat eristetty niille tarkotettuihin tiloihin, kuten liikuntasaleihin, tanssilavoille tai lenkkipoluille. Kun työskentelen liikkeen kanssa päivittäin, en aina muista miten kummalliselta saattaa vaikuttaa neljä tuulipuvuissa tanssivaa naista kadulla ja vielä ilman "rahankeruuhattua" joka määrittäisi tapahtuman esitykseksi.

Totesin tänään, että improvisoidessani en ajattele luovani esitystä, vaan ennemminkin koen leikkiväni tai pelaavani. Puheen sijasta kommunikoin vain liikkeellä. Huomaan että Outi pomppii tuolla tavalla. Hmmm, minäkin haluan pomppia. Mitä jos tää pomppis sinne? Päätän mihin impulsseihin reagoin ja miten. Toisinaan teen itse aloitteen esimerkiksi ottamalla kiven käteeni ja näyttämällä sitä muille. Improvisaatio on leikin kaltaista kommunikaatiota, tosin tarkoituksena ei ole vain pitää hauskaa vaan myös löytää jotain uutta itsestä, kavereista ja tilasta. Ja melkein kuin vahingossa luoda myös pienimuotoinen esitys.

Saran avaus 2

Pieniä liikahduksia ja ajattelun suunnan muutoksia
1. viikolta

Lukemattomat kerrat olen herkistynyt kehoni viesteille ja tulkinnut näitä viestejä; yrittänyt johdatella kehoani vastaanottamaan tietoisesti määrittelemiäni impulsseja ja mukauttamaan sen yhä uudelleen ulkoapäin tuleville vaatimuksille. Ja kuitenkin, jälleen kerran, totean: minä=kehoni. Sen sijaan, että olen ainaisessa dialogissa kehoni kanssa ja käyn jatkuvaa ja joskus harhauttavaakin itsereflektiota, sain kokemuksellisen oivalluksen harjoitussalissa erään liikkeen aikana, jolloin käsitykseni omasta pienestä kinesteettisestä makrokosmoksestani muuttui ja sai hetkeksi uuden muodon. Hyvin yksinkertaisen liikkumattoman asennon aikana havainnollistui tieto ja kokemus yhdeksi merkitykselliseksi ajattelun laajentumaksi. Sinä hetkenä vapauduin tarkastelemasta kehoani mieleni analyyttisin silmin. Ei ollut minua ja kehoani, ja ainaista tarvetta muutokselle. Erityisen tuosta kokemuksesta teki se, että olemiseni fokus ei käynytkään tavanomaista reittiään sisäisen ja ulkoisen reflektion välillä, vaan hakeutui ulos kehosta vastaanottamaan ympäröivän tilan mahdollisuuksia. Olemiseni vapautui keho-, tekijä- ja tanssijakeskeisyydestä hallitsematomamman ulkoisen elementin (tilan) läsnäolon hyväksymiseen. Tavanomaisen tilaan kiinnittymisen tai joskus pikemminkin ripustautumiseni sijaan tuo pieni hetki havainnollisti minulle, että kehoni ääriviivoja ympäröivä tila voi olla myös lempeä ja kannatteleva. Voin antaa itselleni mahdollisuuden luottaa siihen, että tila, joka minut ympäröi, on turvallinen ja pysyvä.

Marian mietteitä tiistailta

Tänään oltiin ensimmäistä kertaa aamutreenien avauduttua keskenämme. Joka aamuinen jooga on nyt muuttunut rutiiniksi, jonka jokainen käy läpi omassa tahdissaan omaan joogamaton kokoiseen maailmaan ja itseensä keskittyen. Joka aamu huomaan pienoisia muutoksia siinä kuinka keho eri asentoihin suostuu. Jokin asento tai liike tuntuu helpommalta, jokin toinen vuorostaan vaikeammalta. Pyrin suhtautumaan näihin tuntemuksiin tarkkailevalla asenteella, huomioimaan ne ja samalla kuitenkin ikään kuin kulkemaan niiden ohitse. Joskus siinä onnistun paremmin ja välillä taas vähän huonommin.

Aamupäivä käytettiin liikemateriaalin tarkentamiseen ja syventämiseen. Tässä vaiheessa materiaali on jo sen verran tuttua, että pääsääntöisesti jo tietää mitä liikkeessä tavoittelee ja miten liikefraasi kulkee, on ikään kuin jo ehtinyt luoda oman käsityksen tai tulkinnan niistä. Nyt materiaalia tarkistellessamme tulikin, ainakin hetkittäin, sellainen olo ettei saakaan kiinni Petrin toivomasta liikeradasta tai dynamiikasta. Noiden ”virheellisesti” oppimiensa liikeratojen muuttaminen vaatii melkoisen keskittymisen ja analysoinnin (ja rauhallisen mielen!), jotta liikemuistiin ja hermoratoihin jo syntyneet kuviot saa ohjattua toisille raiteille. Monta yritystä ja erehdystä.

Muototarkan liikemateriaalin puhdistaminen tuntuu siltä kuin yrittäisi puristaa itsensä läpi jonkinlaisesta tiiviistä suodattimesta. Se on sinällään hieman kehtuuttavaa (=ei huvita), mutta kuitenkin välttämätöntä halutun lopputuloksen aikaansaamiseksi. Palkintona suodattimen toisella puolella odottaa syvempi ja selkeämpi ymmärrys omasta kehosta ja sen tekemästä kolmiulotteisesta liikkeestä. Tai oikeastaan varsinainen palkinto on se, että voi unohtaa tuon kehon ja liikkeen tason tarkastelun ja ohjaamisen ja vain tuntea liikkuvansa, tanssivansa. Tai kuten Petri asian ilmaisi: ”Kun perusta on kunnossa, voi vain päästellä (menemään).”

Petrin mietteitä

Tilan rooli on ollut aikaisemmissakin tuotannoissani tärkeä ja rakas. Se on tavallaan ollut itsestäänselvyys, suhde tilaan on minulle jotain mikä perustelee liikkeen. Nyt Tampereella alistamme tilan käsitteen (sekä sisäisen että ulkoisen tilan) tutkimuksen kohteeksi. Tutkimme kuinka tilasta kasvaa tilanne. Tuntuu hyvältä paneutua johonkin teemaan joka ympäröi meitä jatkuvasti, useimmiten täysin huomaamatta. Oikea tapa siihen on mennä pois asuinseudulta, silloin tutut paikat eivät rasita, vaan suhde tilaan on tuore. Olen viettänyt aikaa Tampereella, mutta en asunut, minun on ehkä helpompi vaikuttua uusista aukioista, syvennyksistä, piipuista, tunneleista... Teoksen päämääränä näen tällä hetkellä silmien (ja muidenkin aistien) avautumisen sille paikalle jossa kulloinkin on. On esiintymisen peruspilareita hahmottaa oma keho osana tilaa, yhtä ympäröivän maailman kanssa. Tässä ehkä haetaan sulautumista, ei niin että yritetään pompata maisemasta ulos. Sitä mielestäni tilan taju on, että tietää paikkansa. Nämä ovat harjoitteita pienelle ihmiselle.
Tällä hetkellä teos näyttäytyy kaksiosaisena, toisessa osassa työstetään perinteisesti (t.s. Kekoni- tyylisesti) liikettä ja toisessa osassa luodaan sille opponentti. Mikä tämä vastaväittäjä on? Sitä tutkimme kaupunkiharjoituksissa tanssijoiden kanssa, varmaa on että jonkinasteisesta improvisaatiosta on kyse, en halua nyt puuttua liikkeen tuottamiseen niin paljoa, yritän pitää näppini erossa mahdollisimman paljon. Toivon mukaan saadaan rakennettua niin turvallinen ja selkeä impulssiympäristö, että kiinnostavan tilanteen esiintulo on mahdollista, ellei pakollista. Tuntuu hyvältä rakentaa äänimaisema kaksiosaisuuden mukaan, abstraktia liikeosiota tukee Philip Glassin musiikki, kun taas improvisatoorista "ulko-osiota" säestää Tampereen kaupungin häly. Yhä selkeämmin käy ilmi sisä- ja ulkotilan luomat raamit: Sisällä turvallisessa mustassa kuutiossa tehty tietty liike vertautuu ulkotilan innoittamaan utuisempaan hahmoon. tämä utuisuus ei toivon mukaan ole lopputuloksessa, uudet asiat vaan tuntuvat aluksi siltä. Se on sama kuin hyppäisi sumeaan veteen. Ne uppotukit pitää kyllä raivata ensin pois tieltä.

Marian maanantaimietteitä

Tänään olimme ensimmäisellä kaupunkitilaharjoitusretkellä. Aamupäivä valokuvaussessioineen ja käytännön järjestelytöineen tuntui kiireiseltä, minkä jälkeen oli varsin ihanaa lähteä kosteaan ja hieman tuuliseen säähän tuulettamaan ajatuksia, mieltä ja kehoa. Hetken ulkona oltuamme huomasinkin kuinka aamupäivän ”ylöskiristynyt” olotila muuttui vähitellen rennoksi ja leikkimieliseksi virittyneisyydeksi.

Oli hauskaa jalkautua ulos kadulle ihmisten ja kaupungin hyörinän keskelle. Jo pelkästään se, että kävelimme yhdessä pitkin Hämeenkatua kohti ensimmäiseksi harjoituspaikaksi valitsemaamme Vanhaa kirkkoa Keskustorin laidalla, tuntui erityiseltä. Joku totesikin siinä, että aivan kuin olisimme jo siinä kävellessämme jotenkin näkyvämpiä, kuin erottuisimme muiden kadulla kulkijoiden joukosta. Emme ehkä olleet sitä muille, mutta erityislaatuinen tehtävämme sai meidät aistimaan tarkemmin toisemme ja loi vahvan tunteen ryhmästä, minkä johdosta tulimme näkyvämmiksi itsellemme ja toisillemme.

Tuntui vapauttavalta olla hetki katuvilinässä ilman mitään tarkempaa päämäärää, suoritettavaa tointa tai hoidettavaa asiaa. Tehtävänä vain olla ja aistia. Huomaan järjestäväni tai sallivani itselleni varsin vähän tuonkaltaista aikaa normaalin arjen keskellä, joten tämän kokemuksen kannustamana aioin ottaa vapaan kuljeskelun säännölliseksi arkirutiiniksi!

Retkemme aikana syntyi monenlaisia hauskoja kokemuksia ja aistimuksellisia löytöjä. Puuhun kiipeäminen, joskin matalalle, herätti kaipuun voida liikkua ketterästi erilaisia pintoja pitkin. Olisipa imukuppijalat! Vanha puhelinkoppi tarjosi jännittäviä äänimaisemia ja ihmisten kävely torilla pää alaspäin katsottuna näytti todella hassunkuriselta. Aivan kuin ihmisillä olisi ollut jaloissaan jouset. Sellainenhan tietysti luinen rakenne nivelineen on, mutta sitä joustoa ei näin tavanomaisesti päin katsottuna kyllä huomaa.

Vanhan kirjastotalon lavalla kokeilimme tehdä harjoitussalissa luotua materiaalia ja se olikin oikein hyvä kokemus. Tekeminen tuntui jotenkin vapaammalta ja rennommalta. Petri sanoi, että se näytti hänen mielestään täydemmältä.
Hyvin konkreettisella tavalla harjoitussalista poikkeavat fyysiset olosuhteet ja ärsykerikas ympäristö saivat ja pakottivatkin suuntautumaan enemmän ulospäin, minkä johdosta kehosta ja liikkeestä tuli varmasti eläväisempää. Täytyy yrittää säilyttää tuota tuntumaa työstäessämme liikettä taas neljän seinän sisällä.

Hauskaa. Huomenna suuntaamme taas uudelle retkelle. Huomisena kohteenamme on Finlaysonin tehdasmaisema aloituspaikkanamme Väinö Linnan -aukio hienoine paita –taideteoksineen. Ehkäpä nähdään siellä klo 14!

Saran avaus..

Hengitän itseni tilaan näkyväksi. Hengitys rajaa ruumiini ääriviivat tai avaa ne äärettömyksiin. Tahto luo suunnan. Hengitys luo merkityksen suunnalle. Antaudunko vai vastustanko? Hengitän itseni läpinäkyväksi yhteiseen jaettuun olemiseen, ja toisaalta: pidätän ruumiini rajat – suljen itseni sisälle yksityisyyteen.

Minulle hengitys kertoo, mitä liike ajattelee. Siksi huomaan kiinnitäväni huomiota Petrin liikemaailmaa vastaanottaessani hänen tapaansa hengittää liikkeet auki tilaan. Sihinää ja pihinää, tikutusta, takutusta, naksutusta. Äänteitä sanojen tuoltapuolen, hengitystä kohden kommunikaatiota. Joskus huomaan tiedostamatta toistavani liikkeiden lisäksi myös äänteet. Sitä kautta pääsen ikään kuin lähemmäksi liikkeiden syntyjuuria ja pystyn merkityksellistämään itseni tähän uuteen maailmaan.

En tiedä, ehkä hengityksen haihtuva olemus on tullut minulle tärkeäksi näiden neljän päivän aikana siitä syystä, että Petrin tavassa tuottaa liikettä on jotain samaa kuin tässä haihtuvaisessa: Hetkeen kiinnittyen. Ehkä myös tulevan teoksemme teema, tila, saa minut alitajuisesti suuntaamaan huomioni hengitykseen - sisäisen ja ulkoisen tilan väliin. Sinne, missä jatkuvuus ja vuorovaikutus ovat läsnä.

Katseeni tarttuu ruumiin rajoihin, hengittämällä kuulen liikkeen välimatkan.

Marian mietteitä torstailta

Tänään jatkettiin liikesarjaa ja uuden osion teemaksi nousi suoruus ja suunnat. ”..suunta on tahtomista..” tai jotain sinnepäin sanoi Petri jossakin vaiheessa harjoituksia hakiessamme liikkeelle oikeanlaista dynamiikkaa. Petri selvästikin etsii liikkeen merkityksiä ja ilmaisullista sisältöä, mutta siinä järjestyksessä, että ensin tulee liike ja kehon muoto/suuntautuminen tilassa liikkeen ”sanoman” paljastuessa vähitellen koreografisen muovaamisen ja tanssijan persoonallisen otteen kautta.

Teimme harjoitusten jälkeen Petrin ja Sinin kanssa pienen kävelyretken ensi viikolla alkavia kaupunkitilaharjoituksia silmällä pitäen. Tampereella on kyllä hyvin monia kauniita ja tunnelmaltaan vahvoja kaupunkimiljöitä. Petri lohkaisikin, että ehkä teoksen nimi pitäisi muuttaa muotoon ”Oodi Tampereelle”. Kaunis on kyllä tämä kaupunki, etenkin näin kesäaikaan!

Puhuimme ruokatunnilla siitä minkälaisia ajatuksia ja odotuksia meillä itse kullakin on noista tulevista kaupunkitilaharjoituksista. Päädyimme mielestäni aika yksimielisesti siihen, että nuo retket tulevat toimimaan inspiraationa teoksen ja sen liikemateriaalin luomisessa ja lähdemme retkille etsimään erilaisia kehon- ja mielentiloja sekä erilaisten ympäristöjen vaikutuksia kehollisuuteen. Tavoitteenamme on tehdä huomioita, havaintoja, saada talteen joitakin muistikuvia retkiemme kohteista ja purkaa ja käsitellä niitä sitten myöhemmin harjoitussalissa.

Hmm. Nuo retket tulevat olemaan jännittäviä. On mielenkiintoista nähdä mitä tuo uudenlainen tilanne ja vaihtuvat tilat saavat aikaan minussa ja muissa. Tuleeko tilojen tutkiminen ja niissä liikkuminen olemaan vaikeata vai intoutuuko sitä aivan villinä ryntäilemään ympäri Tampereen keskustaa? Se nähdään ensi viikolla.

Marian mietteitä keskiviikolta.

Tänään oli kolmas harjoituspäivämme. Sanotaan, että se monesti on vaikein tai raskain, mutta minulla oli kyllä esim. eiliseen verrattuna kehossa paljon parempi olotila. Tuntee kyllä tehneensä töitä ja käyttäneensä niveliään enemmän tai vähemmän erilaisissa ääriasennoissa, mikä ei kuitenkaan juuri huoleta, sillä liikkuminen, erilaisten pienten ja suurien, yksityiskohtaisten ja kehoa kokonaisvaltaisesti käyttävien liikeratojen hakeminen tuntuu suorastaan nautinnolliselta.

Liikkuminen on ihanaa! Ja yksityiskohtaisen tanssiliikkeen tekeminen vielä ihanempaa! Sallittakoon tällainen hehkutus, etenkin kun pitkästä aikaa olen tanssijana tilanteessa, jossa teosharjoituksissa liikkeen parissa oikein kunnolla ”nysvätään”. Eli liikettä tai liikesarjaa toistamalla haetaan sille muotoa, rataa, ajoitusta, rytmiä...

On todella mielenkiintoista seurata sitä kehollisen ajattelun prosessia, mikä Petrissä tapahtuu hänen hakiessaan liikettä ja etsiessään liikefraasin seuraavaa vaihetta. Petri on harjoitustilanteessa vahvasti suuntautunut kohti omia mielensisäisiä impulssejaan ja niiden ilmentymistä kehossaan. Hän vaikuttaa antavan tämän prosessinsa edetä varsin vapaasti virraten, pyrkien kuitenkin samalla ajamaan sitä kohti jotakin tiettyä, tunnistettavaa ja toistettavissa olevaa muotoa. Hän pyrkii koko ajan analysoimaan tämän prosessin tuotoksia voidakseen sanallisesti ohjeistaa meitä tanssijoita luomansa liikkeen löytämiseksi omien kehojemme kautta. Petri ikään kuin luonnostelee liikefraasin ja sen jälkeen muovaa ja tarkentaa sitä vähitellen vuorovaikutuksessa meidän tanssijoiden kanssa.

Pohdiskelen myös sitä kuinka juuri toisen tuottaman liikkeen opetteleminen ja toistaminen onkin niin mukavaa.

Siinä osutaan varmaan jonnekin ihmisyyden juurille, jonnekin kommunikaation perustoille. Matkimallahan sitä opitaan yhtä sun toista niin ihmis- kuin eläinmaailmassakin. Siinä ollaan tekemisissä myös varmaankin rajojen, niiden sisällä pysymisen, niiden taivuttamisen ja niiden rikkomisen kanssa. Saat materiaalin, opettelet sen ulkoa minkä jälkeen muunnat sen itsellesi sopivaksi ja alat sen kautta ilmentää jotakin erityistä ja yksilöllistä. Näin kuvittelen Petrin tavoitteleman prosessin etenevän hänen tänään harjoituksissa sanomansa ”..liike on tunnetta..” perusteella.

Mielenkiintoista nähdä miten tämä prosessi etenee ja minkälaiseksi teos kasvaa!

Tilan Taju työryhmän blogi avataan!